© 2019 by Mippi Vuorikoski

​. Proudly created with Wix.com

mippi@philiavalmennus.com

  • Mippi

Positiivinen vanhemmuus: PERUSTEET

On jo pitkään tehnyt mieli puhua enemmän omista vanhemmuuden perusteista. Siis siitä, mille perustalle pohjaan sitä, miten olen äiti, miten vietän aikaa lapseni kanssa, mitä pidän tärkeänä ja mitä en.



Vanhemmuus ja erityisesti äitiys on tosi herkkä teema. On helppo lähteä keulimaan omilla periaatteilla ja myymään niitä toisille. En kuitenkaan usko sellaiseen lähestymiseen. 25-vuotias minä olisi tehnyt niin. Luetellut tutkintonsa osasia ja kaikkia niitä kasvatuskirjoja, joita on 15-vuotiaasta lähtien lukenut. Olin nimittäin se friikki, joka tilasi Vauva-lehteä ja luki kasvatusoppaita. Sen jälkeen, kun luovuin lastanlääkäri haaveesta ("ei jaksa opiskella matikkaa ja fysiikkaa"), ajattelin, että tulevaisuuteen kuuluu rooli ainakin neljän lapsen äitinä ja paree siis alkaa treenaamaan sitä varten mahdollisimman aikaisin.


Kasvatuspsykologia kiinnosti paljon, ihan yleisestikin. Testasin erilaisia "näin-motivoit-lasta" kikkoja naapurin lapsiin. Leivoin heidän kanssaan ja sain kiksit siitä, että piskuiset olivat ihan fiiliksissä. Otin mukaan puutarhahommiin ja annoin heidän leikata pensaita terävillä saksilla. Menestyksekkäästi, selvittiin ilman haavoja. Halusin todistaa sen, että jos lapseen suhtautuu tosissaan ja ottaa mukaan arkisiin juttuihin, antaa sopivasti haasteita ja vastuuta, niin hyvä siitä tulee.


Lapsikirja oli raamattuni yhden kesän ajan.


Yliopistossa omaan tutkintokattaukseen tuli pääaineen lisäksi sekä erityispedagogiikka että logopedia, johon sisältyi reipas määrä kehityspsykologiaa. Psykan kautta tuli luonnollisesti kehityspsykologia I ja II. Liisa Keltinkangas-Järvisen luento oli se, mikä kuitenkin teki kaikista perustavanlaatuisimman vaikutuksen nuoreen Mippiin. Temperamenttiteoria iski syvälle. Osa tietääkin, että olen puhunut ja kurssittanut teemaa viime vuosina. Lasten ymmärtämisen lisäksi temperamenttiteoria tarjoaa huikean ymmärryksen myös parisuhteeseen ja työelämään. Ihmisyyden ymmärtämiseen.


Takaisin yliopistoon. Nyt, kun laskeskelen, niin tuntimäärällisesti OLEN lukenut eniten kaikkea lapsen kehitykseen liittyvää. Hassua! Se ei ole koskaan ollut ilmeinen kiinnostuksen kohde itselle, mutta lopputulema oli kuitenkin se, että opintopisteitä tsiigaillessa tämä on aihe, josta näköjään tiedän paljon.


Oma näkemykseni siitä, minkälainen on hyvä vanhempi ja mitkä ovat omia perusperiaatteitani, on kuitenkin valitettavasti perustunut yhtä paljon perustunut siihen, miten en halua toimia. Tämä on vahvistunut ihan vaan seuraamalla lähipiiriä. Toki sieltä lähipiiristä on tullut paljon mahtavia esimerkkejä. Tulin raskaaksi ollessani 29-vuotias. Siihen mennessä olin ehtinyt kerryttämään tosi paljon erilaisia näkemyksiä ja periaatteita.


Kuitenkin vasta konkreettinen äitiys alkoi opettamaan toden teolla sitä, että mikä toimii ja mikä ei. Tässä muutamia omia nyrkkisääntöjä!


TURVA

Kaiken perustana on riittävän hyvän perusturvan luominen. Riittävän hyvä siksi, että vaikka olisi aina houkutus pyrkiä täydellisyyteen, niin se on aikalailla mahdotonta. Tavallaan kehitykseen kuuluu myös kriisit. Se, että maailma ei ole täydellinen ja oma pystyvyysusko vahvistuu myös siitä, että omaan kehitykseen liittyviä haasteita pystyy ratkomaan.

Minä luon äitinä turvaa kosketuksella, läsnäololla, ennustettavuudella ja rajoilla. Sillä, että annan siimaa sopivasti toisen kokeilla rajojaan, mutta suojelen ja lohdutan ja "emoilen" ikätasoon sopivasti. Pidän myös supertärkeänä sitä, että meidän hyvä ja nautinnollinen parisuhde ja kaikki siihen liittyvä kunnioitus ja ystävyys on lapsen yksi isoin turva ja malli tulevaisuuden ihmissuhteisiin. Lapsi oppii siihen, että me ollaan häntä varten, mutta meillä on myös ihan oma suhde ja kahdenkeskeinen elämä ilman häntä. Emme siis ole ainoastaan hänen vanhempiaan, vaan myös oma yksikkömme. Tällä hetkellä poika on vielä niin pieni, että ei osaa hahmottaa meillä ns. erillistä suhdetta, mutta se alkaa valkenemaan iän myötä. Oleellisinta on, että me itse tarjotaan itsellemme ja toisillemme aikaa ja tilaa yksilöinä ja pariskuntana. Pieni lapsi ei sitä luontaisesti anna, se pitää opetella ottamaan arjessa. Tästä kirjoitan ihan varmasti oman osion!


ILO

Tästä haluan kirjoittaa vielä tarkemmin omassa postauksessaan, mutta yhteinen ilo ja vanhemmuudesta aidosti nauttiminen on tosi isossa osassa omaa äitiyttä. Haluan, että meillä molemmilla on kivaa. Lapselle tulee fiilis, että hän on tärkeä ja hän tuottaa iloa lähimmäisilleen. Hän on aidosti perheenjäsen eikä vain mini-ihminen, jota kasvatetaan hierarkisesti ylhäältä alaspäin. Haluan myös olla silmät auki sen suhteen, mikä tuo lapselle iloa ja mahdollistaa sitä hänelle. Pienet tyypit on ihan omia, yksilöllisiä kokonaisuuksiaan, ja on huikea etuoikeus saada seurata sitä, että minkälainen yksilö sieltä on kuoriutumassa. Mikäli arki nielaisee ja omasta vanhemmuudesta ei oikein tunnu saavan iloa, alan luomaan sitä aktiivisesti. Rikotaan vähän kaavoja. Lähdetään yhdessä puistoon riehumaan, lähdetään retkelle, kerrytetään yhteisiä kivoja kokemuksia. Nyt, kun K on 2,5 vuotias, vedän myös enemmän ja enemmän rajoja sen suhteen, että minä en tykkää kaikesta, mistä hän. Jotkut leikit on sellaisia, että kieltäydyn niistä (kohteliaasti) ja ilmoitan, että tämä on sun ja isin leikki. Tällä opetan sitä, että minä ja muut ihmiset hänen ympärillään ollaan yksilöitä ja meillä on myös erillinen kokemusmaailma. Samoin tietenkin kunnioitan niitä juttuja, mistä hän ei diggaa, mutta mikä taas kiinnostaisi mua. Tämä on sellaista jatkuvaa tutkimista ja tarkkailua. Kasvamisen myötä tulee koko ajan uusia juttuja ja jotkut vanhat intressit jää.


KIITOS JA ANTEEKSI

Yksi isoin ylpeyden aiheeni on se, että 2,5-vuotias ymmärtää jo hyvin, että miksi sekä kiitos että anteeksi ovat olemassa. Tämä opitaan mallista. Minä kiitän lasta ja pyydän myös anteeksi, kun mokaan. Anteeksipyytämiseen kuuluu pieni, iänmukainen tilanteenpurku. "Äiti menetti malttinsa ja huusi, anteeksi. Oli tarpeetonta." Olen jutellut tosi monen ihmisen kanssa, joiden omat vanhemmat eivät ole näyttäneet anteeksipyytämisen mallia. Vanhanaikaiseen, hierarkiseen kasvatukseen jotenkin kuului se, että vanhemmat eivät mokaa...tai ainakaan myönnä sitä. Tämä malli on tietenkin peritynyt edellisiltä sukupolvilta ja toimintamallit periytyy niin pitkään, kunnes joku sukupolvi niitä tietoisesti muuttaa. Mun mielestäni mokaaminen kuuluu ihmisyyteen, mutta se pitää noteerata ääneen niiden kanssa, keihin moka kohdistuu. Kyllä mä menetän malttini ja ärjäisen / huudan monesti ihan turhaan. Pyrin tottakai siihen, että vedän henkeä ja lasken kymmeneen. Varsinkin, jos tapahtuu vahinkoja, jolloin ärjyminen on ihan supertarpeetonta.


OMASTA TONTISTA HUOLEHTIMINEN

Varmaan tärkein juttu on kuitenkin se, että mä haluan äitinä ja ihmisenä olla tietoinen omista heikkouksista ja traumoista, huollattaa ja tuoda niitä auringonvaloon ja sitä kautta mahdollistaa sen, että oman lapsen ei tarvi tarpeettomissa määrin kantaa mun ei-tiedostettuja kipuja. Kuten muussakin, tässä ei voi olla 110% täydellinen. Meillä kaikilla on omat haavamme ja kipumme. Vaatii paljon rohkeutta ja nöyryyttä todeta se, että joitain omia toimintamalleja ja niiden toimivuutta täytyy kyseenalaistaa. Omalla kohdallani se on tarkoittanut ahdistuneisuuden ja stressin hallintaa. En halua opettaa eteenpäin liiallista pelon ja huolehtimisen mallia. Stressikin voi nimittäin olla opittu tapa.


BUUSTAA VAHVUUKSIA, TUE HEIKKOJA LENKKEJÄ

Kaikilla meillä on luontaisia vahvuuksia sekä niitä yksilöllisiä "heikkoja lenkkejä". Pelkkä hyvän vahvistaminen ei riitä, mun mielestäni, vaan lasten kanssa on tosi tärkeä tehdä työtä myös niiden alueiden kanssa, jotka ei ole luonnostaan vahvoja. Meillä on esim. ollut projektina se, että supersosiaalinen ja jatkuvaa kommunikaatiota kaipaava lapsi opettelee myös itsenäistä leikkimistä ja sitä, että äiti istuu hetken lukemassa tai kirjoittamassa ja elämä jatkuu silti! Tähän on onneksi auttanut tosi paljon päiväkoti ja se, että Mr. Social Butterfly pääsee purkamaan tätä energiaa toisten lasten kanssa. Uskon, että kaikki - pienet ja isot - hyötyvät tosi paljon saadessaan onnistumisen kokemuksia. Se vahvistaa itsetuntoa ja pystyvyysuskoa, jotka taas tukevat läpi elämän erilaisten vaiheiden ja haasteiden.


KAIKESTA SAA JA VOI PUHUA SUORAAN, REHELLISESTI (toki iänmukaisesti)

Lapset suodattaa luonnollisesti pois paljon sitä, mitä eivät ihan vielä ymmärrä, joten pientenkin lasten kanssa voi puhua melko suoraan isoistakin teemoista. Rehellisyys ja rasittaminen aikuisten asioilla on luonnollisesti eri asia. Lasta saa ja pitää suojella esimerkiksi liian hämmentäviltä teemoilta. Menee varmasti vuuuuosia ennen kuin K alkaa hahmottamaan, mitä äiti oikeastaan tekee työkseen!


Tässä pitkä kirjoitus niistä tärkeimmistä periaatteista. Jatketaan vanhemmuus- ja äitiyskeskustelua jatkossakin Positiivinen vanhemmuus -teeman alla!


Mippi





63 views