© 2019 by Mippi Vuorikoski

​. Proudly created with Wix.com

mippi@philiavalmennus.com

  • Mippi

Paremmalla puolella!



No tottakai mun kaikista marmattavin blogitekstini oli se kuukauden luetuin! Varmasti kaikki ymmärtää, että tässä vaiheessa, semivaivaisna ja jännittyneenä, turhautuminen nostaa päätään. Thank god tunteita voi purkaa tännekin. En yritäkään esittää, että olisin urhea ja rauhallinen 24/7. Ei sellainen ole inhimillistä, ainakaan mun näkökulmasta. 


Viimeiset päivät on kuitenkin ollut huomattavasti enemmän zen olo. Tein nimittäin ihan tietoisen asennemuutoksen olojen suhteen. Okei, on kipuja, on vääriä hälytyksiä ja pettymyksiä, on vaikea olla ajoittain oman kropan kanssa, on jännitystä ja epätietoisuutta, unettomuutta...MUTTA, nyt on ennen kaikkea aikaa levätä, syödä, nauttia yksinolosta ja puolisosta sekä pörräillä jaksamisen mukaan ympäriinsä ilman beibiä. Itseasiassa ilman koiraakin, toinen on tämän viikon mummolassa kylässä. Koti tuntuu ihmeen hiljaiselta, mutta samalla on pikkuisen helpottunut olo koiranhoidollisesti - vaikka tänään alkaisi tapahtumaan, niin toinen on parhaassa hoidossa eikä mun tartte stressata asiaa ollenkaan.


Tein myös toisen tietoisen päätöksen. Harmittelun, kiroilun ja muun ärsytysenergian ylläpitämisen sijaan lähetän monta kertaa päivässä sekä kropalle että vauvalle kiitosta ja tsemppisanoja. Toisin sanoen rakkautta. Kerron, että luotan kehon toimintaan ja vauvan aikatauluun. Pyydän itselle kärsivällisyyttä ja viisautta näille vikoille metreille, tarvittiin sitä sitten kahdelle tunnille tai kahdelle viikolle. Kun kipeitä supistuksia tulee, teen jo valmiiksi mielikuvaharjoittelua ja hengitystreeniä. Tähän mennessä parhaalta on tuntunut se, että napakankin supistuksen keskellä ajattelee kehon pysyvän "auki", ikään kuin kanavana, jota pitkin toisen on mahdollisimman helppo alkaa laskeutumaan.


Mitä kovempi kipu, sitä helpommin lopettaa hengittämästä ja jännittää kaikki lihakset ihan sumppuun. Otankin siksi nämä supistusharjoittelut kiitollisena vastaan. Nyt tiedän jo vähän, mitä edessäpäin on. Ja jos nyt joku jo synnyttänyt siellä miettii, että mä mitään mistään kivusta tiedä, niin voin kertoa, että ajoittain nämä saavat haukkomaan henkeä, mölisemään ja miettimään, että mites ton luonnonmukaisen synnytyksen ja hypnobirthinghommien kanssa, oliko sittenkään hyvä päätös...!


Asteikolla 0-10 pahin supistuskipu on ollut tähän mennessä jopa ysin hujakoilla, normaalisti mennään max 5-6 kuitenkin eli vielä oikein siedettävää. Silloin meinasi iskeä epätoivo, että mihin oon ryhtynyt ja voiko vielä perua!!

(Edit post-synnytys: en tiennyt kipuasteikoista yhtään mitään :D veikkaan, että 3-4 mentiin koko ajan!)


Vauva on kuulemma laskeutunut jo tosi alas. Muitakin synnytystä edeltäviä merkkejä on ilmassa, mutta eiköhän sitä vasta jälkikäteen tiedä, että mikä nyt sitten on oikeasti enteillyt homman starttaamista ja mikä ei. Palaan kyllä näihin juttuihin myöhemmin! Nyt voin kuitenkin kertoa, että: 


- Turvottaa, ekaa kertaa näkyvästi. Lähinnä nilkoissa, mutta kyllä mun naamastakin sen näkee

- Painonnousu pysähtyi pari, kolme viikkoa sitten

- Vessassa saa juosta 24/7 kiitos babyn laskeutumisen

- Oon aivan totaalisessa synnytyskuplassa, aivot ovat menneet luolanainen -moodiin

- Lihanhimo palasi! Saattanee johtua tippuneista rauta-arvoista

- Näen tosi levottomia ja outoja unia

- Jännittää. Tunteet on välillä tosi pinnassa


Kyllä, nyt alkaa toden teolla jännittämään. Ihan hyvällä tavalla toki, vaikka kyllä mä ajattelisin, että noi ajoittaiset paniikkikohtauksetkin kuuluu asiaan. Elämä on kuitenkin muuttumassa ihan totaalisesti forhgaadsseik! Viikko 39 starttaa huomenna ja kaikki on valmiina pientä varten, henkisesti ja fyysisesti. Nyt vaan ihmetellään, että mikä hänen oma aikataulutuksensa on. Olishan tää vähän tylsää jos sen tietäisi :)